Tiina Koivikko, psykoanalyytikko, esitelmä Poliklinikka Toivolan 50-vuotisjuhlaseminaarissa 14.10. 2016
Vaikka puhun muutoksesta, aloitan lainaamalla sata vuotta vanhaa tekstiä.
“Olemme usein kuulleet väitettävän, että tieteiden pitäisi rakentua selkeille ja tiukasti
määritellyille peruskäsitteille. Todellisuudessa ei mikään tiede, ei edes kaikista eksaktein, saa alkuaan
tällaisista määritelmistä. Todellisen tieteellisen työn alku koostuu ilmiöiden kuvaamisesta ja etenee niiden
ryhmittelyyn, luokitteluun ja keskinäisten yhteyksien osoittamiseen. Tässä kuvailevassa
vaiheessakaan ei ole mahdollista olla soveltamatta materiaaliin tiettyjä abstrakteja ajatuksia, jotka
eivät pohjaudu pelkästään havaintoihin. Tällaiset ajatukset ovat korvaamattomia, kun materiaalia
työstetään eteenpäin. Aluksi niiden täytyy olla jossain määrin avoimia; … Niiden pysyessä tällaisina
tulemme ymmärtämään niiden merkitystä tekemällä toistuvia viittauksia havaintoihin. Vaikuttaa
siltä, että käsitteet on johdettu näistä havainnoista mutta todellisuudessa sovitamme havaintoja
käsitteisiimme. … Vasta perusteellisen havaintojen tutkimisen kautta voimme muotoilla tieteellisiä
käsitteitä tarkemmin ja enenevästi työstää niitä siten, että niistä tulee hyödyllisiä ja
johdonmukaisia laajemmalla alueella. … Tiedon lisääntyminen ei kuitenkaan suvaitse jäykkyyttä
edes määritelmissä. Fysiikka tarjoaa loistavan esimerkin siitä, miten määritelmiksi vakiintuneet
peruskäsitteet muuttavat jatkuvasti sisältöään.” (Freud, 1915a s.117)
Sitaatti on Freudin vuonna 1915 ilmestyneistä metapsykologisista artikkeleista, jotka kuvaavat
hänen ajattelussaan keskeisiä käsitteitä, viettejä, torjuntaa ja tiedostamatonta.
Freud ei halunnut kanonisoida tekstejään vaan kirjoittaa jatkuvan havaintoihin perustuvan
uudelleen arvioinnin välttämättömyydestä. Havainnot ovat kaikkea sitä, mitä kuulemme, koemme
ja opimme potilailtamme. Näin kliininen työ ja teoria ovat jatkuvassa vuoropuhelussa keskenään.
Pyrkimys hahmottaa potilaan materiaalia suhteessa metapsykologiaan tekee ymmärryksestä
psykoanalyyttista. (Schmidt-Hellerau, 2016) Moderni hahmotus siitä, mitä psykoanalyyttisessa
kohtaamisessa tapahtuu ja mitkä ovat parantavia tekijöitä, on erilainen kuin 1900-luvun alussa.
Freudin ajattelussa torjuttujen traumaattisten muistojen, fantasioiden ja toiveiden sekä niihin
liittyvien affektien mieleen palautuminen oli keskeistä. Vastavuoroisuudesta, yrityksestä saavuttaa
toinen ja toisaalta suojautua vastavuoroisuudelta on tullut toinen keskeinen tutkimuksen kohde
psykoterapeuttisessa työssä. Siihen, miten tässä onnistutaan, vaikuttavat kohtaamisen molemmat
osapuolet. Yhden hengen psykologia on muuttunut kahden hengen psykologiaksi. Ajattelun
muutokseen ovat vaikuttaneet lukuisten muiden ohella Yhdysvalloissa työskennellyt Loewald ja
brittiläiset Bion ja Winnicott, joiden ajattelu on heijastunut esimerkiksi sellaisissa Veikko Tähkän
käsitteissä kuten empaattinen kuvailu ja kehitysobjekti. Kulttuurin muutos vaikuttaa myös
psyykkisen kärsimyksen ilmenemiseen ja oireisiin. Modernissa länsimaisessa kulttuurissa, jossa
kaikki käy, torjutulla seksuaalisuudella ei ole samanlaista merkitystä kuin 1800- luvun lopun ja
1900-luvun alun Wienissä. Nuoret naiset eivät pyörtyile tai saa hysteerisiä halvauksia. Meidän
kulttuuriamme on nimitetty autistoidiksi ajaksi, jolle tyypillisiä oireita ovat vieraantuminen
sisäisestä maailmasta ja toisista, narsismi ja tyhjyyden kokemus (Ahumada,2016).
Esityksessäni kuvaan psykoanalyyttisen ajattelun muutosta yhdestä näkökulmasta eli siitä, miten
käsitys tiedostamattomasta on muuttunut. Käsittelen aluksi Freudin näkemystä ja sen jälkeen
kahta modernia tapaa hahmottaa tiedostamatonta: ensimmäiseksi objektisuhdeteoriaan
perustuvaa hahmotusta ja tiedostamatonta sitoutumista pahaan sekä toiseksi ranskalaisen
Laplanchen ajattelua.
Tiedostamattoman merkitys on säilynyt:
Psykoanalyyttinen teoreettinen ajattelu on pirstoutunutta, ja monet nojautuvat kliinisessä
työssään muuhun viitekehykseen kuin klassiseen teoriaan. Erityisesti viettiteorian merkitystä on
kritisoitu. Tiedostamaton on metapsykologinen oletus, jonka kaikki psykoanalyyttisesti
työskentelevät edelleen allekirjoittavat. (Schmidt-Hellerau, 2016) Tiedostamattomat motiivit
ohjaavat meitä ja selittävät inhimillisen toiminnan irrationaalisuutta. Näin ollen myös oireiden ja
usein psyykkisen kärsimyksen tausta on tiedostamaton. Tämä koskee neuroottisia oireita ja
hauraammin rakentuneille persoonallisuuksille tyypillistä epävakautta. Tiedostamaton on
tiedostamaton: emme tiedä mitä se on. Näin ollen kenelläkään ei ole totuutta tiedostamattoman
luonteesta. Mallit ja metaforat ovat näkökulmia ja yrityksiä antaa muotoa tavoittamattomalle.
Freud piti oletusta tiedostamattomasta perusteltuna, koska se tarjosi selityksen ilmiöille, joita oli
muutoin vaikea ymmärtää. Tällaisia ilmiöitä ovat pakko-oireet, fobiat ja konversio-oireet,
virhetoiminnot, unet ja inhimillisen toiminnan ristiriitaisuus. Vuonna 1900 ilmestyneessä Unien
tulkinta -teoksessaan Freud käytti unia ja niiden taustalla olevaa unityötä havainnollistamaan
käsitystään mielen kerroksista eli tietoisesta, esitoisesta ja tiedostamattomasta, joka koostuu
kielletyistä ja torjutuista toiveista ja fantasioista. Näiden taustalla ovat vietit, jotka pitävät mieltä
otteessaan. Neuroottiset oireet ja unet ovat kompromissimuodostelmia kiellettyjen esiin pyrkivien
viettitoiveiden ja niihin kohdistuvan sensuurin välillä. (Freud, 1900) Ferro viittaa Civitaresen
vertaukseen.Tämän mukaan Freudin tiedostamaton on vankila, josta jotkut vangit pääsevät
pakenemaan unien tai virhetoimintojen valepuvuissa. (Ferro, 2016) Tiedostamaton ei ole kuollut
vaan havainnoi jatkuvasti ympäristöä. Freud kirjoitti jo 1915, että tiedostamaton vuorovaikutus
toimii ihmisten välillä eli tiedostamattomat kommunikoivat keskenään. (Freud,1915b)
Tiedostamattoman logiikka noudattaa primaariprosessia, jonka toiminta ilmenee sellaisina
ilmiöinä kuten tiivistymä, siirtymä ja vastakohtien läheisyys. Tiedostamattoman aikakäsitys ei ole
lineaarinen. Menneisyyden eri tasot ja nykyisyys sekoittuvat ja sen sisältö tulee uudelleen
tulkituksi.
Ihminen suhteessa olevana: objekti ja objektisuhdeteoria:
Seuraavaksi kuvaan objektia ja objektisuhdeteorioita. Psykoanalyyttisessä kirjallisuudessa
ei ole yhtä objektin määritelmää. Objekti voi tarkoittaa yhteydestä riippuen joko ulkoisen
todellisuuden objektia tai sisäistä objektia eli objektirepresentaatiota. Ulkoiset objektit ja
niiden ominaispiirteet ovat kaikkien havaittavissa riippumatta siitä minkälaisia toiveita tai
tunteita niihin mielessämme sijoitamme. Havainnoimme ulkoista todellisuutta aina
itsemme, aistiemme ja sisäisen maailmamme kautta, joten tässä suhteessa ulkoisen ja
sisäisen todellisuuden raja on häilyvä. Samalla kun havaitsemme jotain ulkopuolellamme
olevaa, havaitusta tulee osa sisäistä maailmaamme. Myös objektisuhde – termiä
käytetään väljästi. Mielen rakentumisen näkökulmasta objektisuhteet tarkoittavat kaikkea
lapsen ja aikuisen ja ympäristön suhteessa oloa riippumatta siitä, ovatko erillinen itse ja
objekti kokemuksellisesti olemassa. (Hämäläinen, 2010)
Objektisuhdeteoriaan perustuvassa ajattelussa tiedostamattomasta tulee asuttu. Sen asukkaita
ovat sisäset objektit tai sisäiset objektisuhteet, jotka koostuvat kahdesta osasta eli sisäistyneestä
kokemuksesta itsestä suhteessa objektiin ja objektista suhteessa itseen. (Ogden, 1983) Freud ja
Klein painottavat sisäisen merkitystä, kun taas objektisuhdeteoreetikot ajattelevat, että sisäinen
maailma syntyy todellisten kokemusten pohjalta. Sisäinen ei ole kuitenkaan suora toisinto
todellisesta vuorovaikutuksesta vaan tulkinta, jota suojautumiskeinot värittävät. Sisäisen ja
ulkoisen painotukset vaihtelevat eri ajattelijoilla. Fairbairn, Joseph Sandler, Kernberg ja Ogden ovat
tunnettuja analyytikoita, jotka ovat käyttäneet objektisuhdeteoreettista näkökulmaa.
Sisäisellä objektilla ei ollut asemaa Freudin teoreettisessa ajattelussa, vaikka hänen
teksteissään on useita kuvauksia siitä, miten osia objekteista ja ympäristöstä
internalisoidaan psyykkisen kehityksen eri vaiheissa. Paljon kirjoittanut, San Franciscossa
työskentelevä psykoanalyytikko Ogden pitää Freudin käsitystä yliminän synnystä ja
kuvausta menetyksen sisäistymisestä pohjana myöhemmälle teorialle sisäisistä
objektisuhteista. Freud kuvaa, miten ristiriitainen suhde menetettyyn objektiin jatkuu
sisäistettynä suhteena objektia edustavan ja muistuttuvan minän osan ja siihen
vihamielisesti ja tuomitsevasti suhtautuvan minän osan välillä. (Ogden, 2012) Kleinin
ajattelussa sisäisen objektin käsite oli ensisijainen. Hänen mukaansa vastasyntyneellä on
kokonainen vaikkakin löyhästi rakentunut minä, joka on suhteessa kokonaiseen objektiin.
Viettipohjainen annihilaatioahdistus saa vauvan suojautumaan omalta tuhoavuudeltaan
halkomalla kokemusmaailma hyvään ja pahaan. Tiedostamaton fantasia on keskeistä ja
kokemus jakaantuu ulkoisesta todellisuudesta riippumatta. Halkomalla varhaisen
kokemuksen toisistaan erillisiin osiin vauva pystyy luomaan turvallisen ympäristön, jossa
ottaa vastaan äidin hoivaa ja jonka ulkopuolelle destruktiivisuus ja pahantahtoisuus jäävät.
(Ogden, 1983)
Fairbairn julkaisi tärkeimmät työnsä 1940-luvun alkupuolella ja loi pohjan
objektisuhdeteorialle. Toisin kuin Klein hän ajatteli, että aggressio on sekundaarista ja
pohjautuu todellisiin pettymyksiin äidin ja vauvan suhteessa. Fairbairn loi mielen
toiminnasta metaforan, jonka lähtökohta on pyrkimyksessä vuorovaikutukseen.
Affektiivisesti ladatut sisäiset objektisuhteet ovat toimintaa motivoiva voima. Kokemukset
ensimmäisessä maailmansodassa ja työskentely fyysistä ja henkistä väkivaltaa
kokeneiden lasten kanssa herättivät Fairbairnin kiinnostuksen sietämättömän
sisäistymiseen ja dissosiaatioon itsekokemuksen ulkopuolelle. Hän ajatteli, että
varhaisessa kehityksessä torjutuksi tulevat kokemukset, jotka liittyvät todellisiin
epäonnistumisiin äidin ja vauvan suhteessa. Epäonnistuminen vastavuoroisuudessa
jakaantuu kahteen ryhmään: hylätyksi tulemiseen ja toisaalta liiallisen kiihotuksen
kokemukseen esimerkiksi äidin ahdistuksen vuoksi. Nämä ulottuvuudet saattavat olla
saman kokemuksen eri puolia. Kleinin tavoin Fairbairn ajatteli, että vauvalla on
kokonainen, tosin hauras itse, joka jakaantuu sietämättömien kokemusten seurauksena.
Keskeinen itse, joka on osittain tietoisuuden piirissä, syntyy varhaisen suhteen
tyydyttävistä puolista ja siedettävistä pettymyksistä. Sisäiset objektisuhteet määräävät
yksilöllistä tapaa hahmottaa todellisuutta ja luoda suhteita toisiin. Traumaattisten
kokemusten seurauksena sisäisistä objektisuhteista tulee suljettu systeemi, joka vääristää
todellisuutta ja johon toisella ei ole pääsyä muutoin kuin tietyn roolin esittäjänä. (Scharff,
Birtles,1997, Ogden, 2012)
Kiinnittymisestä pahaan objektiin:
Dekkareiden harrastajat tuntevat kirjailija Fred Vargasin ja komisario Adamsbergin. Seuraava
katkelma on kirjasta, jossa Adamsberg tutkii vuoristossa aluksi suden hyökkäyksiltä vaikuttaneita
murhia. Syylliseksi paljastuu susitutkija, joka on naamioinut murhat suden raatelujäljiksi.
“Hän (Adamsberg) piti susista kovasti, samaan tapaan kuin ihminen pitää painajaisunistaan. Koko
Pyrenneiden vuoristossa viettämänsä lapsuuden hän oli saanut kuulla vanhusten kertoilevan
sankaritarinoita Ranskan viimeisistä susista. Kun isä lähetti iltapimeällä yhdeksänvuotiaan poikansa
vuoripolulle hakemaan risuja sytykkeiksi, vastaan ei ollut panemista, ja poikanen kuvitteli
näkevänsä keltaisten silmien seuraavan hänen kulkuaan polun molemmin puolin. Hän muisti isän
sanoneen, että ne loistavat pimeässä kuin kekäleet, poika, suden silmät loistavat pimeässä kuin
kekäleet. Nykyisinkin käydessään omalla vuoristoseudullaan Adamsberg käveli samoja polkuja
iltapimeällä. On toivotonta olla ihminen, koska ihminen kiintyy siihen mikä on
pahinta.”(Vargas, 2016 s. 11)
Ihminen kiintyy siihen, mikä on pahinta. Miksi näin on? Freudin vastauksia ovat viettipohjainen
toistamispakko, joka pyrkii traumaattisen kokemuksen hallintaan ja masokistinen tyydytys.
Objektisuhdeteorian näkökulmasta pahaan sitoo vaihtoehdoton kiinnittyminen hylkäävään
sisäiseen objektiin ja kokemukseen itsestä hylättynä ja nöyryytettynä. Ogden ajattelee, että sitovia
voimia ovat pakko yrittää muuttaa objektia ja rakkauden kaipaus. Lapsen tulkinta hylätyksi
tulemisesta on, että hänen rakkautensa on viallista ja destruktiivista. Jos rakastan enemmän,
toinen muuttuu.
Seuraava tapaus on Ogdenin 2012 ilmestyneestä kirjasta Creative Readings, Essays on Seminal
Analytic Works. Ogden kuvaa CP- vammaisen 30- vuotiaan miehen analyysia. Analysandi oli ollut
kahdeksan vuoden ajan onnettomasti rakastunut naistuttavaansa ja oli kahdesti muuttanut
paikkakuntaa naisen perässä. Kun nainen itsepintaisesti torjui analysandin toiveet ja halusi
säilyttää suhteen ystävyytenä, mies vaipui epätoivoon ja raivoon sekä hautoi itsetuhoisia ajatuksia.
Ogdenin mukaan mies tiedostamattaan toivoi, että analyysi pystyisi muuttamaan hänet ja hän
näin saisi kaipaamansa naisen. Kun analysandi oli voimakkaiden tunteiden vallassa, hänen oli
vammaansa liittyen vaikea puhua ja hallita itkuaan sekä syljen eritystään. Ogden kuvaa, että hän
tunsi samanlaista hellyyttä ja rakkautta kuin myöhemmin omia pieniä lapsiaan kohtaan. Vähitellen
analysandi pystyi kertomaan, miten hänen äitinsä oli nimittänyt häntä vastenmieliseksi
kuolaavaksi hirviöksi. Kuvatessaan äitiään potilas ei puhunut pelkästään reaalisesta äidistään vaan
myös itseinhosta ja sisäisestä objektista, joka sai hänet hakeutumaan nöyryyttäviin ihmissuhteisiin.
Onneton suhde naistuttavaan oli tiedostamattomalla tasolla tyydyttävämpi kuin ei mitään
suhdetta. Vuosien työn tuloksena potilas pystyi luomaan ehyemmän kuvan itsestään,
hyväksymään vammansa, muuttamaan toiselle paikkakunnalle ja perustamaan perheen. Hoidon
onnistumisen kannalta Ogden pitää keskeisenä analyyttista suhdetta, jossa potilas saattoi kokea
itsensä rakastetuksi ja arvostetuksi, vaikka siitä ei koskaan puhuttu ääneen. (Ogden, 2012)
Potilaamme luovat tiedostamattaan terapiasuhteista näyttämölle panoja, jotka vastaavat sisäistä
käsikirjoitusta. Joseph Sandler kirjoittaa roolivastaavuudesta: Tiedostamattamme vastaamme
käsikirjoituksessa annettuihin odotuksiin, esimerkiksi puhumme tarpeettoman kovalla äänellä tai
olemme joustavia tai joustamattomia. Näiden ilmiöiden huomaaminen avaa uusia ymmärtämisen
mahdollisuuksia. (Sandler, J., Sandler, A.-M.,1998)
Ranskalaista psykoanalyyttista ajattelua tiedostamattomasta:
Seuraavaksi käsittelen Laplanchen tapaa hahmottaa tiedostamattoman syntyä. Laplanchen
ajattelulla on ollut suuri merkitys ranskalaisessa psykoanalyysissa, ja Laplanchen ja Pontaliksen
psykoanalyyttisten käsitteiden sanakirja on tunnettu ja usein siteerattu. Hänen ajattelussaan
tärkeitä käsitteitä ovat avuttomuus ja enigmaattinen viesti. Molemmat termit ovat peräisin
Freudilta, joka kirjoitti metapsykoligisessa tekstissään enigmaaattisesta tiedostamattomasta
(Freud, 1915b). Freudin tavoin Laplanche korostaa tiedostamattoman seksuaalista luonnetta.
Laplanchen mukaan mielen kerrostumat syntyvät lapsen ja aikuisen suhteessa, joka
sisältää tietoisen ja tiedostamattoman viestinnän sekä huolenpidon ja ruumiillisen
läheisyyden. Kehittyvän mielen avuttomuus on keskeinen kokemus. Vastasyntynyt on
ruumiillisessa ahdingossaan avuton, mutta samalla myös mieleltään avuton ja täysin
riippuvainen äidin huolenpidosta. Fyysisten tarpeiden alueella viestintä tapahtuu lapsesta
aikuiseen, mutta seksuaalisuuden alueella suunta on päinvastainen, ja väistämätön suuri
asymmetria vallitsee aikuisen ja lapsen mielen välillä. Teoksessaan New Foundations for
Psychoanalysis Laplanche kirjoittaa:
” Varhainen suhde rakentuu kahdella tasolla: meillä on sekä elävä, avoin ja aidosti
molemminpuolinen suhde, jota voidaan pitää todella vastavuoroisena, ja suhde, joka on
implisiittisesti seksuaalinen ja jonka alueella ei ole vastavuoroisuutta, koska osapuolet
eivät ole samanarvoisia…tässä meillä on viettelijä ja vietelty.” (Laplanche,1987 s. 103)
Viettelyn väline on enigmaattinen eli arvoituksellinen ja kätketty viesti, joka on kompromissi
aikuisen tietoisen ja tiedostamattoman välillä ja muistuttaa näin neuroottista oiretta. Sen
sisältö on epäselvä aikuiselle itselleen mutta erityisesti sen avuttomalle vastaanottajalle.
Viestin täydellinen tulkinta on mahdoton tehtävä, mikä johtaa tiedostamattoman syntyyn.
Esimerkiksi vanhempien intiimi suhde, lasten syntyminen ja sukupuolten ero ovat lapselle
arvoituksia. Arvoitukselliset viestit ovat ikään kuin kohtauksia, näyttämölle panoja, joita
lapsi ei pysty ymmärtämään.
Aikuisen ja lapsen suhteen vahva kannatteleva puoli tukee ja suojaa kehitystä.
Enigmaattiset viestit välittyvät äidin katseessa ja tavassa olla lapsen kanssa ja ne liittyvät
erogeenisiin alueisiin, joihin äidin huolenpito kohdistuu ja joilla on rikas tiedostamaton
merkitys. Ruumiin rajat ovat kosketuksen ja arvoituksellisen vuorovaikutuksen alueita.
Laplanche nimittää hahmotustaan mielen rakentumisesta yleiseksi viettelyteoriaksi. Viestin
kääntäminen tarkoittaa metaforan luomista, jossa koko olemusta aisteja koskettava
kokemus saa psyykkisen tulkinnan. Lähtökohta on kokemuksessa mutta fantasia muovaa
käännöksen sisältöä. Freudin rajatumpi viettelyteoria, josta hän luopui jo 1897, liittyi
patologiaan ja yhdisti neuroottiset oireet potilaiden kokemaan seksuaaliseen
tunkeutumiseen.
Laplanche erottaa toisistaan implantaation, joka on hyvänlaatuinen viettely ja patologisen
tunkeutuvan intromission. (Laplanche, 1987) Ajattelua on sovellettu traumaattisten
kokemusten kuten seksuaalisen hyväksikäytön tai väkivallan kohteeksi joutumisen
kokemusten ymmärtämiseen. Nämä ovat tilanteita, joissa mieleen tulvii jotain liikaa, yli
käsittelykyvyn menevää.
Laplanche yhdistää toisiinsa objektien merkityksen ja Freudin ajattelun hengen
käsityksessään tiedostamattoman tavoittamattomuudesta ja vieraudesta. Vietti ja
tiedostamaton ovat syntyneet arvoituksellisesta viestistä, jonka sisältö heijastelee toisen
tiedostamatonta. Siten tiedostamaton edustaa vierautta, toiseutta, joka ei koskaan ole
tavoitettavissa. ”Tiedostamaton fantasia siintää aina horisontissa.” Ajatus
tiedostamattomasta loukkaa narsismiamme mutta vielä hankalampaa on ajatella, ettei
sekään alun pitäen ole omaamme. Laplanche vertaa tätä siihen, miten vaikeaa
heliosentrisen maailmankuvan omaksuminen on ollut. Puhumme edelleen siitä, miten
aurinko nousee ja laskee. (Laplanche, 1997)
Lopuksi
Olen kuvannut objektin ja vuorovaikutuksen merkityksen korostumista psykoanalyyttisessa
ajattelussa ja sitä, miten muutos on heijastunut käsitykseen tiedostamattomasta. Samalla
olen halunnut korostaa psykoanalyyttisen ajattelun elävyyttä.
Kirjallisuus:
Ahumada,J. (2016). Is the nature of psychoanalytic thinking and practise (e.g. in regard to
sexuality) determined by extra-analytic, social and cultural developments? Insight under
siege: Psychoanalysis in the `Autistoid Age´, International Journal of Psychoanalysis,
97:839-851
Ferro, A. Freud´s “Formulations on the two principles of Mental Functioning”: its roots and
develpoment, teoksessa Legorreta, G. & Brown, L. (2016). On Freud`s” Formulations on the Two
Principles of Mental Functioning”. London: Karnac Books.
Freud, S. (1900). The Interpretation of Dreams S.E. V
Freud, S. (1915a). Instincts and their Vicissitudes S. E. XIV
Freud, S. (1915b). The Unconscious S.E: XIV
Hämäläinen, O. (2010). Sisäisen ja ulkoisen välisestä suhteesta. Psykoterapia 29, 321-336.
Laplanche, J. (1987). New Foundations for Psychoanalysis. Oxford: Basil Blackwell, 1989,
alkuperäinen Nouveaux fondements pour la psychanalyse. Presses Universitaires de France, 1987
Laplanche, J. (1997). The Theory of Seduction and The Problem of The Other, International Journal
of Psychoanalysis, 78:653-666
Ogden, Th. (1983). The Concept of Internal Object Relations. International Journal of
Psychoanalysis, 64, 227-241.
Ogden, Th. (2012). Creative Readings: Essays on Seminal Analytic Works. New York: Routledge.
Sandler, J. &, Sandler, A-M. (1998). Internal Objects Revisited. London: Karnac.
Scharff, D. & Birtles, E. (1997). From Instinct to Self: The Evolution and Implications of W.R.D.
Fairbairn´s Theory of Object Relations. International Journal of Psychoanalysis, 78, 1085-1103.
Schmidt-Hellerau, C. (2016) Serviceable and consistent: The goal of metapsychology, International
Journal of Psychoanalysis, 97, 785-795
Vargas, F. (2016) Kuriton mies nurin, suomentanut Marja Luoma, Gummerus
Freud ja Laplanche -sitaattien käännökset englannista ovat kirjoittajan omia.