Käytämme usein kielikuvaa ”huonosti voiva lapsi aikuisessa”, kun kuvaamme menneisyyden merkitystä ja sen ymmärtämisen tärkeyttä työssämme. Tarkkaavaisuutemme psykoterapiatyössä kohdistuukin helposti kuuntelemaan etenkin varhaislapsuuden vuorovaikutussuhteiden vaikutusta ja heijastumista aikuisen potilaamme elämässä ja transferenssissa.

Mutta entäpä ”huonosti voiva nuori aikuisessa”? Tarjoaisiko tämä näkökulma jotain lisää työhömme?

Psykoterapiatyössämme ei voinekaan välttyä havainnolta, että aikuisuudessa esiin pulpahtavat ongelmat, poikkeavuudet, kypsymättömyys ja kehityspysähdykset tuntuvat liittyvän myös aiemman nuoruusiän epäonnistumisiin ja traumoihin.

Myös nuoruusiässä voi käydä niin, että jokin kehityslinja on katkennut ja potilas on jäänyt tiettyjen representaatioiden – ja niiden mukaisten kokemistapojen – varaan. Seurauksena on siis kokeminen ja toimiminen vaihtoehdottomasti noiden representaatiovaihtoehtojen mukaan. Nuoruusikäisen kanssa työskennellessämme kohtaamme jatkuvasti oman nuoren itsemme, halusimmepa sitä tai emme. Tunnistamme väistämättä – mutta usein varsin haluttomasti – nuoren haluissa, toiveissa tai toivottomuudessa, hänen kohelluksissaan ja kaoottisuudessaan sekä perverteissä tai omnipotenteissa mielen liikkeissään omia muistojamme ja kokemuksiamme. Usein meidän torjuntamme toimii kylläkin siinä määrin tehokkaasti, että nuo muistot jäävät vain häivähdyksiksi tavoitettuamme nuoren potilaamme mielen sisältöjä.

Psykoanalyysin perustaja Sigmund Freud näki nuoruusiän paljolti varhaisen oidipaalivaiheen eräänlaisena toisintona. Mutta hänen jälkeensä on erityisesti Anna Freudin, Erik H.Eriksonin, Peter Blosin, Moses Lauferin, Novickien ja Furmanien ansiosta alettu nähdä nuoruusikä, ei vain muotoilemassa ja värittämässä aiempaa kehitystä, vaan myös määrittämässä myöhempää aikuisiän kehitystä, joskus ratkaisevastikin. Omalta opiskeluajaltani muistan erityisesti Eero Rechardtin tätä painottaneen.

Viime vuosien varhaiseen vuorovaikutukseen, kiintymyssuhteen kehittymiseen ja mentalisaatioon keskittyvä tutkimus on jälleen jättänyt varjoonsa nuoruusiän merkityksen näkemistä. On tietysti selvää, että kaikki aiempi vaikuttaa epigeneettisesti myöhempään kehitykseen, mutta tällöin voi jäädä turhan vähälle huomiolle se, että aiemmalle perustalle voi rakentua myös jotain aivan uutta. Ja näin on tietysti nuoruusiän kehitysvaiheessa, tarjoaahan nuoruus aidosti ”toisen mahdollisuuden” – tai sen aikana voi tapahtua paha jumittuminen siihen asti varsin ongelmattomasti sujuneessa kehityksessä.

Nuoruusiän aikana emotionaalinen irrottautuminen vanhemmista on etualalla. Irrottautumisprosessiin liittyy väistämättä minuuden epävakaus, jota vielä voimistaa viettien kypsyminen ja sitä seuraava seksuaalisuuden itseen integroitumisen kehitystehtävä. Itsen lisääntynyt narsistinen lataus luo pohjan uusille kokemuksille ja itsen testaamiselle ihmissuhteissa.

Kiintymyssuhdetutkimus kuitenkin osaltaan vahvistaa havaintoja siitä, että nuoruusikäisen primaariobjekteista irrottautuminen ei tapahdu vanhempiin kohdistuvien kiintymyssuhteiden kustannuksella. Nuoren pyrkimys autonomiaa kohti ei siis merkitsekään kiintymyssuhteiden liukenemista vaan muuttumista toiseen muotoon eli nuoren on löydettävä uusi tasapaino kiintymyssuhdeprosessien ja autonomiapyrkimysten välille. Yhdessä seksuaalisuuden kanssa kiintymyssuhderakennelmat ruokkivat kehitystä kohti romanttisten ihmissuhteiden muotoutumista. Nuoruusikää ei siis pidäkään nähdä liian korostetusta sellaisena käyttäytymisenkin tasolla rajun emotionaalisen turbulenssin vaiheena, jonka kuluessa lapsi murtautuu pois infantiileista riippuvuussuhteistaan, vaan se onkin pelkän kaaosvaiheen asemasta sellaisen muuttumisen aikaa, jolloin riippuvuudet kehittyvät kypsemmiksi ja nuorten ja heidän vanhempiensa välisiksi monimutkaisiksi luottamussuhteiksi. Siten voidaan jossain määrin relativoida Erik H. Eriksonin väitettä siitä, että voimakas identiteettikriisi olisi tyypillistä nuoruusiälle ja välttämätöntä normaalille tai luovalle kehitykselle.

Voimakas kuohuntavaihe on totta ehkä noin viidesosalla nuoruusikäisistä. Seuraavassa paneudun kuitenkin pääosin niiden aikuispotilaiden kohtaamisiin, joiden nuoruusiän problematiikkaa ei väritä kovin vahva varhaisempien traumaattisten kokemusten ja kehitysjuuttumien kasautuma.

Nuoren fyysinen kypsyminen ja ruumiillisuuteemme liittyvien viettien uudelleen esiin purkautuminen, separaatioon ja autonomiaan pyrkimiskamppailu, kognitiivisten kykyjen ohella kehittyvä mielen kyky käsitteellistämiseen ja abstraktioihin sekä kyky seksuaaliseen kanssakäymiseen – kaikki tämä voi viedä nuorta konstruktiivisesti eteenpäin tai jumittua nuoruusiän neuroottisiksi konflikteiksi ja persoonallisuuden piireteiksi – Theodore Jacobsin mukaan nuoruusiän neurooseiksi – tai, kuten kollegamme Asko Hietala lausui:

”Edessä kanto kaskessa”.

Kokemukseni mukaan hyvin merkittävä tekijä, jonka vuoksi nuoruusiän tapahtumien merkitys saattaa jäädä sivurooliin aikuisen hoidossa on se kivuliaisuus, häpeä, yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemukset ja pettymykset, joita nuoruusikä voi olla tulvillaan, mutta joita emme enää aikuisina mielellämme haluaisi kohdata – emme potilaina emmekä terapeutteina. Lisäksi on vaarana se, että tulemme tarkastelleeksi nuoruusikää vain yhtenä ajanjaksona, jolloin jokin kehitysjuuttuma, joka vaikuttaa vain aika kapea-alaisesti aikuiseen elämäämme jää terapiatyössä sivuun.

Varhaisen nuoruusiän keskeisiä kehitystehtäviä on löytää adaptiivisia ratkaisuja

– suuriin ruumiissa tapahtuviin muutoksiin, mitkä voimistavat sekä libidinaarisia että aggressiivisia viettipyrkimyksiä

–  toisen separaatio-individuaatioprosessin vauhdittuminen – suhteessa vanhempiin, joihin lapsi on luottanut etsiessään turvallisuutta ja sisäistä eheyttä

–  näiden seurauksena nuori täyttyy sekä halulla päästä eteenpäin että pelolla menettää tuttu perustansa

– hän on siksi hyvin sidonnainen ikätovereihinsa ja heidän mielipiteisiinsä (todellisiin tai kuviteltuihin) ja hän pyrkii hakeutumaan erilaisten nuorisoryhmien jäseneksi

Tässä vaiheessa nuori alkaa havaita peruuttamattomia muutosprosesseja – hän muuttuu kömpelöksi, seksuaaliset yllykkeet voimistuvat, epätietoisuus lisääntyy siitä, saako kavereita vai jätetäänkö yksin, ehkä eristetyksi ja kiusatuksi. Aikuisena niin haluttomasti palautamme mieliimme mahdollista nuoruusiän koulukiusaamista, omaa, subjektiivisesti rumaa ulkomuotoamme, heiveröistä ruumin hallintaamme. Kun sitten pyrimme ottamaan paikkamme yhteisössä aikuisina, on mahdollista, että esim opiskelun jumittumisen takana ovat nuo häiritsevät minäkuvat ja –kokemukset tuosta ikävaiheesta. Samoin tuossa vaiheessa tapahtunut vanhemman menetys – tai heidän avioeronsa tai ruumiillinen sairastaminen heikentää tuota adaptiivista kykyä – haluttomasti palautuu mieliimme kuva keskenkasvuisuudesta. Samoin tuon ajan seksuaaliset mielikuvat ja masturbaatiofantasiat tai kovin varhaiset seksuaaliset kokemukset voivat ylläpitää aikuisen syyllisyyden ja häpeän tunteita eikä ratkaisua välttämättä tuokaan vain terapiassa läpikäydyt oidipaalisen syyllisyyden ja ulkopuolelle jäämisen aiheuttaman häpeän lapsuudenaikaisten taustojen ymmärtäminen.

Yliminä on myös usein tässä kehitysvaiheessa tavattoman julma, mikä ei käsittääkseni selity kuvaamissani esimerkeissä pelkästään oidipaalivaiheen pohjalta.

Eräs naispotilaani kykeni vasta pitkään psykoterapiassa oltuaan kertomaan hänen nuoruusiän häpeällisimmän kokemuksensa: kouluhipoissa hän oli ensi humalassaan päätynyt koulutoverinsa kanssa yhdyntäyritykseen – elämänsä ensimmäiseen – jolloin poika, joka oli ilmeisen suurissa vaikeuksissa oman potenssinsa kanssa, oli lähtenyt äkkiä pois katsottuaan vielä halveksien häntä ja tokaistuaan jotain rumaa hänestä. Tämä tokaisu oli jäänyt hänen mieleensä kuin tulikirjaimin eikä hän voinut kuvitellakaan olevansa kenenkään nähden alasti. Hänestä oli varttunut kaunis nuori nainen, mutta oli miessuhteissaan hyvin estynyt ja kaiken tarmonsa älyllisiin suorituksiin panostava. Tietenkään ei kyseinen trauma ollut ainoa selittävä tekijä, mutta sen ympärille kutoutui laajeneva häpeän seitistö, joka esti pitkään myös ylimalkaan muista murrosiän kokemuksista puhumisen.

Monilla miespotilailla taas muistot vertailusta puberteetin aikaisemmin saavuttaneisiin ikätovereihin ovat, mikäli mukana on vielä kiusaamiskokemuksiakin, isän puuttumista tai saavuttamattomuutta ja onnettoman, yksinäisen pojan masturbointia, johtamassa suuriin vaikeuksiin uskaltautua etsimään aikuisiän kumppania. Mielikuva itsestä on luuserin, runkkarin, mitättömyyden, joka pakenee nettipornoon, nettipelaamiseen ja noidankehä alkaa olla valmis.

Eräs ratkaisuyritys tämän ikävaiheen menetyksiin – myös lapsuuden menetyksiin – on pyrkimys olla kasvamatta aikuiseksi, jäädä vaikkapa Peter Paniksi tai ikinuoreksi näin kieltäen menetyksen aiheuttaman surun ja ahdistuksen.

Myös nuoruusiän keskivaiheen merkitys voi aikuisen psykoterapiassa jäädä turhan vähälle huomiolle. Tuossa ikävaiheessa keskeistä on siirtyä kotoa ulkomaailmaan ja Robert Furmanin sanoin ”perheen sisäisistä perheen ulkoisiin rakkaussuhteisiin. Kahdenkeskisyys ja läheisyys alkavat syrjäyttää ikätoverisuhteissa jengiytymisen ylivallan. Suotuisissa olosuhteissa toverisuhteet ja ensimmäiset ”todelliset” rakastumiset johtavat kohti separaatio-individuaatiota etenkin, jos riittävä samaistuminen samaa sukupuolta olevaan vanhempaa on tätä kehitystehtävää tukemassa. Tähän vaiheeseen kuuluvat hetero- tai homoeroottiset ihastumiset, rakastumiset ja usein myös ensimmäiset sukupuoliset kokemukset – petting ja osalle nuorista jo varsinaiset yhdynnät, vaikka ne kokemuksellisesti voivat usein olla enemminkin yhteistä masturbaatiota. Aikuiset suhtautuvat usein – omista syistään – halveksivasti näigin rakastumisiin: englannin kielessä käytetään alentuvasti ilmaisua ”puppy love”. Kuitenkin ne ovat nuorille todella merkityksellisiä – moni meistä voi palauttaa mieleensä sen, miten haikeita ja samalla ihania ne voivatkaan olla – tai sitten ne ovat täynnä hylätyksi tulemisen tunnetta ja jättävät melkein kuin ikuisen arven sydämiimme. Aikuisten hoidoissa tämä tulee ajoittain hyvinkin yllättävästi esille, kun torjunnan takaa pulpahtaa esille tuo muisto – ja sitä kautta voi paremmin ymmärtää joidenkin potilaiden ikuisen rakkauden kohteen etsinnän: siinä on tietysti taustalla myös tuo keskeneräisyys irtautumisessa oidipaalisista vanhemmista. Ensimmäisen perheen ulkopuolisen rakkaussuhteen kohtalon työstäminen voi auttaa hoidossa huomattavasti eteenpäin.

Tämän ikävaiheen toinen ilmentymä aikuisiässä voi olla intensiivinen yksinäisyyden kokemus, joka on jotenkin toisenlaista kuin ulkopuolelle jäämisen oidipaalinen kokemus. Siinä nuori ei enää voi tukeutua vanhempiinsa, mutta ei vielä ole löytänyt tilalle muutakaan. Tämä yksinäisyyden tunne voi myönteisessä tapauksessa valmistaa nuorta ensimmäiseen rakkaussuhteeseen, mutta problemaattisessa tapauksessa hän voi etsiä ratkaisua muualta, kuten intellektualismista, huumeista tai viinasta – ei objektisuhteista.

Nuoruusiän loppuvaiheessa toinen separaatio-individuaatio on toivottavasti jo pitkälle tapahtumassa ja sukupuolinen kypsyminen mahdollistaa pysyvämpiä rakkaussuhteita – älylliset ja ruumiilliset kyvyt mahdollistavat jo huippusaavutuksiakin. Tämä ikävaihe voi joillekin nuorille jäädä omnipotenttiseksi ”Kultaiseksi aikakaudeksi”, jonka vertaista ei enää myöhemmällä iällä voi kokea saavuttavansa. Niin myönteistä ja tärkeää kuin tämä menestyminen ja omnipotenssin tunne voi aikuistuvalle nuorelle ollakin, on tärkeää, että nuori voi kohdata riittävän turvallisesti myös rajallisuutensa ja objektisuhteittensa antaman voiman eli voi kokea vastavuoroisuuden ja solidaarisuuden merkityksen eikä jää itseriittoiseksi narsistiksi. Muutoin voi edessä olla myöhemmän aikuiselämän pettymykset ja merkityksettömyyden tunne, jolloin terapiassa on työstettävä tätä nuoruusiän vaiheen merkitystä ja sen menetystä ja kohdattava oma puutteellisuus turvallisesti.

Toisinaan nuorten aikuisten ensihaastatteluissa tulee myös esille Eriksonin kuvaama moratorio-vaihe: hän on jäänyt jonkin nuoruusiän traumaattisen jakson vuoksi polkemaan emotionaalisessa kehityksessään paikalleen, individuaatio-separaatiokehitys on keskeytynyt ja tarvitaan rajumpi irtiotto kaikesta aiemmasta, jotta progressio mahdollistuisi. Tämä rajuhko irtiotto voi parhaimmillaan johtaa aikuisen identiteetin löytymiseen, mutta voi myös viedä pysyvämpään regressioon. 1960-luvun hippikulttuuri– osalle toki muotioikku – johti toisille moratorion kautta oman minuuden löytymiseen, mutta toisille pysyvään pakoon arjen realiteeteista, addiktioihin ja pysyvään regressioon. Ehkä aikanaan kibbutseissa tai kehitysmaiden työleireillä vietetyt ajat – ja nyt välivuosi tai vaihdossa olo nykyopiskelijalle – voi palvella jotain samaa.

LOPUKSI

Me kaikki aikuiset etsimme kaiketi hellittämättä kadonnutta nuoruuttamme; joko sitä, joka todella meille antoi upeita ensi rakastumisen, keskinäisen ystävyyden, ensi kertaa löydettyjen resurssien ja lahjojen elämyksiä – tai sitä nuoruutta, jota meillä ei odotustemme ja toiveittemme mukaisina ollut, mutta jollaisen olisimme halunneet. Meillä jokaisella on enemmän tai vähemmän ratkaisematonta nuoruusiän neuroosia, jonka kanssa on tultava toimeen – ja oma hoito, oma psykoanalyysi voi tässä melkoisesti auttaa. Työssämme nuorten parissa on meillä sitä kautta erityinen voimavara: vastatransferenssin, vastatunteiden ymmärtämisen avulla voimme auttaa nuorta saamaan kosketusta niihin asioihin, jotka ratkaisemattomina johtaisivat aikuisen jumittuneeseen nuoruusiän neuroosiin.